Sitä nimeä valmentajamme käytti noin seitsemän kuukauden yhteisestä ajastaan joukkueen kanssa. Kertomansa mukaan kun hän oli päättänyt että haluaisi meidän valmentajaksi, hän kuuli monelta ettei työ olisi helppo, ja ettei joukkueestamme saisi menestyvää tekemälläkään. Viime viikonloppu viimeistään näytti kaikille puhujille, kuinka väärässä he olivat. Valmentaja kertoi tuon ennen viikonlopun toiseksi viimeistä peliä PK-KU:ta vastaan, jolloin olimme tasapisteissä lohkomme toisena, taskussa 2-0 voitto TiPS:stä, 0-2 tappio Hongalle, 1-0 voitto Susista ja 1-0 voitto myös RiPS:stä. Voitolla PK-KU:sta Reipas olisi varmistanut paikkansa Suomen 20 parhaan joukkueen joukossa. Panos oli siis suhteellisen kova, ja sen näki kyllä koko joukkueen ilmeestä ennen peliä. Nauttiva, mutta jännittyneempi kuin ehkä koskaan.
Peli oli tasainen, ja molempien otteista näki, että nyt on iso peli kyseessä. Pitkään peli oli 0-0 lukemissa, mutta viimeisestä hyökkäyksestä PK-KU sai kulman jälkitilanteesta pallon tyhjiin. Tunteet olivat pelin jälkeen pinnassa molemmilla, toisella suurta riemua, ja ainakin omalla kohdalla niin suurta pettymystä kuin jalkapallossa voi vain saada.
Viimeiseen peliin tavoite oli saada niin kova tsemppaus päälle kuin karvaan tappion jälkeen voi vain saada, mutta sekään ei riittänyt, vaan viimeisestä pelistä jäi käteen 1-2 tappio MPS:lle.
Rankka turnaus niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta ainakin se varmasti pelaajien ja toimihenkilöiden osalta muistetaan vielä kauan. Ja kuten valmentajamme sanoi, se tuhkimotarina, se jatkuu edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti