Olipa kerran poika, noin 4-vuotias, jonka intohimona oli pienestä pitäen ollut pallon potkiminen isukin kanssa ulkona. Sinä kesänä tuo pallon potkiminen johti hänet paikalliseen jalkapallokouluun, jossa poika sai ensikosketuksen tuohon kuningaslajiksikin kutsuttuun pallopeliin. Kesä meni ja seuraava tuli, ja jalkapallokoulu jatkui, nyt vain eri väristen paitojen joukossa. Sinivalkea oli vaihtunut oranssimustaan, pysyvästi.
Muutaman kesän jälkeen pelkkä kesäinen ilottelu jalkapalloviheriöillä ei enää riittänyt tyydyttämään pojan nälkää lajia kohtaan. Oli aika siirtyä seuraavan asteeseen ja hakeutua oman ikäluokan joukkueeseen. Joukkue ja sen ilmapiiri olivat mitä mainioimmat pojan jalkapallofanaattisuuden lisäämiseen. Pelaajia ja valmentajia tuli ja meni, mutta poika pysyi jenginsä mukana, ylä- ja alamäissä.
Pojan oma urakaan ei aina ollut helppoa. Polvivammat ja takareiden repeämät tulivat tutuiksi, mutta ne vain kasvattivat pojan nälkää pelata tuota rakastamaansa lajia. Räntäsateet ja kesähelteet tulivat ja menivät mutta yksi pari, pallo ja poika pysyivät yhdessä miltei päivittäin, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Heistä tuli hiljalleen erottamaton parivaljakko.
Nyt tuo sama poika kirjoittaa blogimerkintää jalkapallopainotteiseen blogiinsa ennen lähtöä rakastamansa lajin ja rakastamansa joukkueen pariin. Loukkaantumiset ovat takana ja mikään ei enää seiso pojan ja tämän rakastamansa esineen, jalkapallon välillä. Nyt mennään, ja lujaa. Vapiskaa.
The Script feat. will.i.am - Hall of Fame
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti