Urheilusta, tai ainakin liikunnasta kehotetaan tekemään elämäntapa. Mutta voiko urheilu olla vain elämäntapa, ilman että siitä tulee koko elämän keskiö?
Tavoitteellinen urheilu vaatii aina uhrauksia ja työtä, mutta pitääkö urheilun takia luopua esim. sosiaalisesta elämästä ja vapaa-ajasta? Vaikka omatoimisen harjoittelun merkitystä korostetaan jatkuvasti enemmän, mielestäni vähintään yhtä tärkeää on vapaa-ajan vietto ystävien kanssa jossain aivan muussa ympäristössä kuin harjoituskentillä, ja jopa unohtaen ajoittain koko lajinsa täysin. Ainakin voin omasta kokemuksesta sanoa sen parantavan psyykkistä terveyttäni ja toisaalta tuovan taas lisää motivaatiota ja avaavan uusia näkökulmia koko harjoitteluun, kun viettää aikaa välillä muidenkin kuin joukkuekaverien tai valmentajien kanssa.
Entäpä sitten ammattilaisurheilu? Työpäivä ei lopu pelkästään harjoituksiin tai urheilusuoritukseen, vaan koko ajan pitäisi huolehtia omasta ruokavaliosta, kunnosta ja henkisestä valmiudesta. Onko ammattilaisurheilu siis kokopäivätyötä ilman ylityölisiä?
Itselläni ainakin sopivan tasapainon jalkapallon ja muun elämän löytämiseksi vei vuosia, ja osittain se etsiminen jatkuu edelleen, mutta nyt olen jo oppinut, että sosiaalinen elämä ja eri ympäristöt eivät heikennä urheilua, vaan päinvastoin jopa parantavat, kuten mainitsin, psyykkistä terveyttä ja lisäävät motivaatiota.
Aktiivisen liikunnan sanotaan parantavan aikataulutuskykyä, ja sitä taitoa kannattaakin käyttää hyödyksi. Kantapään kautta olen oppinut, että elämänsä voi viettää keskittyen vain harjoitteluun ja oman lajin ympärillä pyörimiseen, mutta ajan myötä pään hajoamisen lisäksi lajista häviää hauskuus, mikä kuitenkin on suhteellisen oleellista harrastuksessa, saati sitten ammatissa. Tutkimusten mukaan yhä useampi nykynuori haluaa tehdä työtä, josta pitää ennemmin kuin työtä, josta saa vain hyvää palkkaa. Miksi urheilun siis pitäisi olla poikkeus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti