Tää menee niille jotka yksin kulkee

Täytyy myöntää, että ihailen yksilöurheilijoita. Nyt kun on taas viikon verran reenannut joukkueen kanssa, niin voi todeta, että itse en pystyisi vaihtamaan joukkueurhelua pois. Toki yksilöurheilussa on paljon etuja, mutta oma yli-itsekriittisyys tekisi varmaankin melko karmeaa jälkeä, kun tuloksista ainoa kunnia tai vastuu on itsellään. Joukkueessa hävitään yhdessä ja voitetaan yhdessä, ja ennen kaikkea harjoitellaan yhdessä.

Kaikkien koulupaineiden ja marraskuisen melankolian keskellä valoa tuovat joukkueharjoitukset, joissa väkisinkin unohtaa omat huolet ja murheet ainakin puoleksitoista tunniksi kerrallaan. Yksilöurheilussa voisin itse ainakin helposti kuvitella itseni tilanteeseen, jossa pyörittelisin päivän murheita harjoitusten lomassa, ja siinä menisi harjoittelun hyöty ja todennäköisesti kotiin lähtiessä ärsyttäisi vain enemmän kuin tullessa. Joukkueurheilussa ei itselleni tälläisiä tilanteita ole tullut kuin kerran, ja se olikin täysin erilainen tilanne.

Suomi on, kuten Eppu Normaali laulaa, Tuhansien murheellisten laulujen maa, ja marraskuu korostaa sitä ainakin omalla kohdallani vielä enemmän, jos mahdollista. Jalkapallo, kuten niin usein, pitää pään kasassa ja ajatukset oleellisissa asioissa, eli opiskelussa ja treenaamisessa. Rispektit yksilöurheilijoille, ootte te vaan kovaa porukkaa! Mutta kyllä tää joukkueurheilu on se mun juttu.

Niin ja loppuun vielä hyvää virallista miestenpäivää kaikille meille miehille, ja muuten vain miehekkäille!

Mä tiedän et sä snaijaat

Taukoa vielä ahdistavan pitkät kolme päivää jäljellä, mutta koska pakko oli päästä kirjoittelemaan, ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka itselleni on erittäin tärkeä niin jalkapalloilevana nuorena, kuin ihmisenä muutenkin. Nimittäin vanhemmista.

Vanhempien ylistämiseen on olemassa niin monia syitä, kuten nyt vaikka se, että ilman heitä minäkään en olisi täällä palloa potkimassa. Tämän suurista suurimman syyn lisäksi vanhemmat myös tukevat kaikessa mitä elämässäsi teet, oikaisevat jos olet kulkemassa vikaan, nostavat ylös vaikka väkisin kun itse et jaksa ja ottavat vastaan sen kaiken kuran, niin konkreettisen kuin verbaalisen.

Jalkapallon pelaaminen ilman vanhempieni tukea, niin rahallista kuin henkistä, ei olisi edes mahdollista, enkä tiedä, olisiko se niin mielekästäkään. Sillä vaikka itselleni hienoa on joukkue ja siinä olevat ihmiset, enkä pärjäisi ilman heitä, ja joukkueen kanssa koetut voitot ja tappiot jättävät elinikäisiä muistoja, ei silti mikään ole parempaa, kuin rankan pelin tai treenin jälkeen viettää laatuaikaa oman perheen kanssa, vaikka sitten vain televisiota katsellen tai seiniä tuijotellen.

Perheen merkitys unohtuu usein varsinkin nuorena, mutta silti mikään mitä elämässä saavutat ei ole mitään, jos sitä ei voi jakaa jonkun kanssa. Ja omista onnistumisista ei kukaan iloitse niin paljon kuin omat vanhemmat, et edes sinä itse.

Joukkueet ja pelikaverit tulee ja menee, mutta on yksi asia joka on ja pysyy, nimittäin oma perhe.

JVG feat. Nopsajalka - Faija

Lomaa pallosta - ei futiksesta

Keskiviikon karsintojen jälkeen otin ns. "omaalomaa" pallotreenistä vähäksi aikaa, eli siis siihen asti kun ensi kauden joukkue on selvillä. Eilen tulleiden tulosten perusteella paikkaa FC Lahti B:stä ei ensi kaudelle tullut, kuten olin jo etukäteen ounastellutkin. Käyttöön otetaan siis "plan B", ja eilen lähtikin sähköpostia FC Kuusysin B-junnujen joukkueenjohtajalle ja vastuuvalmentajalle, jossa kyselin, miten seuranvaihto tulisi hoitaa ja onko se ensinnäkin mahdollista.

Syysloma kuitenkin mennään vielä "vapaana agenttina", kun joukkueenjohdot pitävät lomaa siinä missä muutkin. Itsellä tietysti ensi kauden seura pyörii päässä lähes päivittäin, mutta sekin asia etenee omalla painolla eteenpäin, ja kun halua on pelata, niin uskon, että silloin siihen jossain annetaan mahdollisuuskin. Tällä hetkellä se mahdollisuus näyttäisi olevan FC Kuusysi, mutta kaikki ovet pidetään avoinna aina siihen asti, kun ensimmäiset joukkuereenit ensi kauden joukkueessa on pidetty.

Edessä on jokatapauksessa yksi tähän mennessä kovimmista ja haastavimmista kausista jalkapalloilullisesti, kun vastaan asettuu järjestään isompia, vanhempia ja kokeneempia pelaajia. Valmistautuminen tähän fyysiseen ja henkiseen koettelemukseen on kuitenkin jo aloitettu, ja kuten olen ennenkin maininnut, tarvitsen tavoitteita ja haastetta, jotta tämäkin laji pysyy mielekkäänä. Ja sitä on varmasti ensi kaudella tulossa, oli seura sitten mikä tahansa.

Syysloma tulee kuitenkin todella hyvään saumaan, niin jalkapalloilullisesti kuin koulun ja kaiken muunkin kannalta. Voimat alkoivat kieltämättä viimeisillä viikoilla olemaan hieman lopussa, ja viikon loma tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden akkujen lataamiseen. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin ensi viikolla lomaileva muistaa ottaa aikaa itselleen, rentoutumiseen ja läheisten kanssa ajan viettämiseen. Se on kuitenkin kaikista tärkeintä. Hyvää syyslomaa!

Kun kaikki kaunis katoaa

Nyt siis toinen viikko ns. "yksilöurheilijana" menossa, ja pikku hiljaa tästä alkaa löytämään jo hyviäkin puolia.

Omaa joukkuetta on edelleen massiivinen ikävä, ja päivät ovat tuntuneet oudoilta ilman niitä tuttuja naamoja. Kuitenkin eräs ystävä lähetti minulle viime torstai-iltana kuvan, jonka teksti noin karkeasti suomennettuna kuuluu seuraavasti: "Joskus hyvät asiat hajoavat, jotta paremmat asiat voivat pudota yhteen."

Kyseinen teksti antoi valtavasti voimaa, teksti sopii niin kovin moneen tilanteeseen elämässä, mutta myös vallitsevaan joukkuehapuiluun. Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin kiitos, autoit enemmän kuin uskotkaan.

Mutta tosiaan, hyviäkin puolia vallitsevasta tilanteesta on. Treeniaikataulut ja -sisällöt saa suunnitella itse, mistä olen pitänyt todella paljon. Aikaa on löytynyt paljon myös muulle elämälle, kun treenata on saanut oman elämänrytmin mukaan, mikä on ollut todella piristävää. Tiedä mistä sekin johtuu, mutta pikku hiljaa elämässä alkaa arvostamaan monia muitakin asioita kuin jalkapalloa, vaikkei jalkapallon arvostaminen kuitenkaan ole vähentynyt yhtään.

Kaiken myllerryksen keskellä, olen vähän väliä palauttanut mieleeni kaksi asiaa. Toinen on tuon aiemmin mainitun kuvan teksti, ja toinen on entisen valmentajani sanat, jotka hän lausui eräänä sunnuntai-iltapäivänä Mukkulan tekonurmella käydessämme läpi silloin vallitsevia olosuhteita, jotka eivät olleet erityisen kehuttavat. Hänen sanansa menivät kutakuinkin näin: "Niin...kaikesta huolimatta, jalkapallo on kuitenkin ehkä maailman hauskin vähäpätöinen asia, eikä sitä tule ottaa liian vakavasti, ja siinä on keskityttävä olennaiseen." Tätä seurasi kysymys, että tiedänkö mikä sitten on olennaista. Vastaus tähän oli yksinkertainen: "Pelaa jalkapalloa." Minulle tämä "oivallus" merkitsi suunnattomasti, ja sen olen yrittänyt muistaa arjen keskellä. Älä murehdi, pelaa futista. Tee sitä mitä rakastat.

Elämää yksilöurheilijana

Viime sunnuntaina FC Reipas P98 pelasi historiansa viimeisen ottelun FC Kuusysiä vastaan. Vaikka ottelu päättyi Kuusysin 4-0-voittoon, meinasi itselläni ainakin ottelun jälkeen vierähtää kyynel silmäkulmasta jostain aivan muusta syystä kuin tappion tuoman pettymyksen myötä. Liian monta hienoa vuotta yhdessä, monta pelireissua, turnausta ja kaikkea hienoa ja ei niin hienoa. Nyt se kaikki on ohi.

Mielessä herää pieni kysymys: mitä nyt? Ensi keskiviikkona järjestettävät FC Lahden B.n karsinnat ovat olleet syksyn päätavoite jo pitkän aikaa, ennen kaikkea oman tason mittarina. Mutta kun keskiviikon karsinnat ovat ohi, niin sen jälkeen onkin pelkkää tyhjää. Ei minkäänlaista ajatusta tulevasta, ei mitään tavoitetta, paitsi tietenkin itsensä kehittäminen jalkapalloilijana ja ihmisenä.

Itse ainakin kuulun ihmisryhmään, joka tarvitsee jotain mitä odottaa, jotain mihin valmistautua ja jotain minkä eteen tehdä töitä. Karsintojen jälkeen tälläistä ei ole, ja se tuntuu aavistuksen oudolta.

Sunnuntain jälkeen olen elänyt siis ns. "yksilöjalkapalloilijana". Varsinainen joukkue on kadonnut ympäriltä, vaikka toki ystävät ovat tallella, mutta joukkuetta ei ole. Treeniohjelmat on tehtävä itse, tosin sitäkin olen tehnyt jo viimeisen kuukauden, mutta silti nyt se tuntuu aivan liian oudolta. Kai se vain todistaa, että olen syntynyt joukkueurheilua varten.

Kaikesta huolimatta luotan, että syksy tuo vastauksia moneen asiaan jalkapalloon liittyen, ja että tavoitteita ja päämääriä löytyy, heti kun yksilöurheilu vaihtuu taas joukkueurheiluun. Missä ja milloin, se on vielä arvoitus.

Syksyn tuoksua ilmassa

Lämpötilat painuvat uhkaavasti syksyisiä lukemia, ja samalla jalkapallokausi lähenee uhkaavasti loppuaan. Edessä on ehkä suurin kaudenvaihde tähänastisella jalkapalloilijan uralla, edessä on siirtyminen B-junnuihin. Rakas P98-jengi siis "haudataan" historiankirjoihin, mikä on kieltämättä hieman haikea ajatus. Yli 10 vuoden ajan on samojen jätkien kanssa pelattu, matkustettu, naurettu, itketty, huudettu ja vaikka mitä muuta. Koko joukkue on kuin toinen perhe, josta luopuminen tuntuu todella haikealta. Uutta ei kuitenkaan voi saavuttaa, jos ei vanhaa jätä taakseen. Joukkue ehkä hajoaa, mutta monet ystävyyssuhteet varmasti säilyvät vielä pitkään.

Lokakuun puolivälissä edessä on siis FC Lahden B-junioreiden yhdistelmäjoukkueen karsinnat, joihin omaa tasoa lähdetään mittaamaan oman jengin jätkien lisäksi myös Reippaan -97 ikäluokan ja Kyykän -98 ja -97 ikäluokkien pelaajien kanssa. Koko syksy on sitä varten treenattu, ja hauska on nähdä mihin taso riittää. YJ:hin yltäminen on lähinnä unelma, mutta silti oman tason testaaminen on aina hyödyllistä tulevaisuutta varten.

Ennen YJ-karsintoja pelataan kuitenkin omalta osalta peruskoulun puolella viimeiset koulujenväliset futiskisat huomenna Kisapuistossa. Kaksikon Mäkinen-Jokelainen kanssa kisoja on spekuloitu jo useampi viikko, ja huomenna vihdoinkin mennään! Hyvä sekoitus pelaajia on Yhteiskoululla mukana, ja kun vihreävalkoinen paita puetaan päälle, menestystä odotetaan aina.

Syksyn tullessa jalkapallorintamalla on siis suuria muutoksia edessä, mutta sitähän tämä elämä on. Pistetään loppuun vielä Lahden Yhteiskoulun vuoden 2013 futisjoukkueen "virallinen" kisabiisi, Ismo Leikolan Mitä jos me silti voitetaan. Hyvää syksyä kaikille!

Ismo Leikola - Mitä jos me silti voitetaan

Mahdollisuuksien syksy

Uusia mahdollisuuksia aukeaa jatkuvasti. Aina niitä ei edes huomaa, mutta tänä syksynä, lyhyen ajan sisällä uusia mahdollisuuksia, varsinkin jalkapalloon liittyen.

Viime tiistaiyönä Team Finland -niminen ryhmä saapui viikon mittaiselta leiriltä Ateenasta, jossa 20 pelaajaa ympäri Suomea treenasi ja pelasi kolme peliä paikallisia jengejä vastaan. Peleistä saldona oli kaks voittoa ja yksi tappio, ei siis yhtään huonommin.

Omasta reissusta jäi käteen hyvää kokemusta kovatasoisten pelaajien rinnalla pelaamisesta ja nopeatempoisesta pelitavasta. Peliaikaa tuli enemmän kuin etukäteen uskalsin odottaa, kaikin puolin siis onnistunut reissu!

Myöhemmin samalla viikolla, tarkemmin sanottuna eilen, joukkueenjohtajana kertoi mahdollisuudesta pelata ja harjoitella Reippaan B1:sen kanssa loppusyksy. Kyseessä on varmasti iso muutos, kun vastaan ei tulekkaan enää järjestään pienempää, vaan isompaa, vanhempaa ja fyysisempää futaria. Hieno mahdollisuus silti, ja varmasti samalla ainutlaatuinen! B:n pelit ovat myös hyvää harjoitusta ensi kuun FC Lahti YJ:n karsintoihin, jossa on tarjolla taas yksi mahdollisuus. Mahdollisuus pelata hyvätasoista futista kovatasoisessa porukassa, ja näyttää omat taitonsa ja kykynsä.

Ennen karsintoja on kuitenkin edessä vielä paljon duunia, jotta voi saavuttaa tuloksia. Syksy alkaa taas, ja edessä on ehkä junnuvuosien isoin syksy.

Chris Tomlin - Our God