Sopuli, joka ei juossutkaan mereen

Joulun alla tuntuu, ettei juuri mikään ole pyhää. Se voittaa, kuka tekee eniten rahaa, eikä hyvästä yrityksestä saa bonuksia. Meille kerrotaan mitä kukin "tarvitsee", mihin kenenkin tulisi pyrkiä, ja silti mikään ei riitä. Itse ainakin sorrun jalkapallossa surullisenkin usein ajatusmaailmaan, jossa pitäisi koko ajan tehdä lisää ja paremmin, eikä jo saavutettu tunnu miltään, kun koko ajan pitäisi olla parempi. Sairausko? Ehkä.

Mikä sitten on tarpeeksi? Useimmat jalkapalloilijat masentuvat, kun lopettavat uransa. Mutta miksi? Joskus 1900-luvun loppupuolella jalkapalloa tehtiin vielä aidosti rakkaudesta lajiin ihan ammattilaistasolle asti. Nykyään tästäkin lajista on tehty vain yksi markkina-alue, jossa ihailluimmat pelaajat ovat ne, joilla on mageimmat hiukset tai uusimmat nappikset, eivät ne, jotka tekevät tuntikaupalla duunia ja pelaavat varmaotteisia pelejä illasta, ehkä jopa vuodesta toiseen. Mutta valittavatko nämä likaisen duunin raatajat? Eivät, koska he ovat sopuleita, jotka eivät juosseetkaan mereen. Futareita, joilla ei ole hintalappua kaulassa, vaan tekevät sitä mitä rakastavat koko sydämestään. Sellaisia, jollaiseksi itsekin haluaisin jonakin päivänä tulla.

Elämä tuntuu olevan vaan jatkuvaa kilpailua nykyään. Kaikilla osa-alueilla. Koko ajan pitäisi tehdä lisää, ostaa lisää ja kuluttaa lisää. Ja lopulta vain voittajat muistetaan, niin jalkapallossa kuin elämässäkin. Mutta kuka sitten on voittaja? Se kenellä on eniten rahaa? Eniten mainetta? Vai ehkä sittenkin se jannu, joka nauttii juuri siitä mitä tekee, pyrkii olemaan siinä niin hyvä kuin mahdollista, mutta silti nauttii tekemisestään ja siitä, että on päässyt niinkin pitkälle kuin sillä hetkellä on. Itse en todellakaan ole sellainen ihminen, vaikka siihen joskus pyrinkin. Mutta todella suuri hatunnosto niille, jotka yllä olevat kriteerit täyttävät. Juuri he ovat urheilun ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden tukipilareita, jotka tekevät sitä perusvarmaa duunia päivästä toiseen, eikä kukaan ylistä, mutta silti he eivät välitä, koska he tekevät sitä rakkaudesta, eivät maineesta ja kunniasta.

Joulun pyhiä kohti aiheeseen niin kovin hyvin sopivan biisin kautta, eli Jessie J:n ja B.o.B:n Price Tagin. Vaikka biisi käsittelee musabisnestä, valitettavan moni kohta täsmää niin moneen muuhunkin alaan. Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista. Tai pahempaa. Kuinka vain. Hyvää joulua silti!

Jessie J feat. B.o.B. - Price Tag

Tuplaviikonloppu nro 2

Täytyy rehellisesti myöntää, että kun eilen illalla treeneissä ilmoitettiin kokoonpanot viikonlopun kahteen peliin ja tuli tieto, että itse olen mukana molemmissa, taisivat ensimmäiset sanat jotka huulilta karkasivat olla kirosanat pois karsittuna suunnilleen "Ei taas..". Sunnuntain jälkeen on yhteensä neljä peliä viikon sisällä, ja samalla noin 18 tuntia treenejä takana, täytyy myöntää että itsellä on vähän väsy. Kun samaan aikaan käynnissä on peruskoulun viimeisen vuoden yksi kovimmista rupeamista, on olo välillä ollut kuin haudasta nousseella.

Paras esimerkki tästä väsymyksestä taisi tulla torstaina koulun kuuluisella tanssiliikuntatunnilla, jossa puolessa välissä humppaa iski niin ilkeät krampit pohkeeseen, että piti hetkeksi lähteä nojailemaan seinään ja venyttämään. Aavistuksen koominen tilanne, mutta kuvastaa ehkä kropan kuntoa tällä hetkellä.

Tänään vietetty vapaailta on omalta osaltani ainakin täysin omistettu levolle ja kropan palauttelulle ja kasailulle, jotta huomenna itsestä saataisiin taas paras mahdollinen irti. Naatiskelun kautta, kuten Savossa sanotaan.

Huomenna vastassa siis Kyykän vuotta nuoremmat, ja sunnuntaina Mukkulan betonille saapuu RiPS. Antero Mertarannan sanoin, "Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa!" Futiksesta nauttien, ja toivoen, että kroppa pysyy mukana.

Viikonloppuja kaikille!

Back In Real Business

Viikonloppuna päästiin tekemään taas sitä, mistä jokainen urheilija oikeasti nauttii, eli kilpailemaan, vaikka vain kahden harjotuspelin muodossa. Lauantaina matkattiin Jokelaan JoKi:n vieraaksi, tai niin ainakin luultiin, mutta loppujen lopuksi taisi vastustajalta löytyä enemmän JäPS:n pelaajia. Oli miten oli, isäntäjoukkue oli lauantaina parempi lukemin 5-1. Kauden ensimmäisen pelin tahmeutta ehkä, vaikka loppua kohti pieniä välähdyksiä oikeasta suunnasta oli.

Sunnuntaina päästiin pelaamaan ensimmäinen peli omalla kotikentällä, tai ainakin yhdellä niistä, kun Mukkulan betoninurmelle saapui NJS. Myös NJS oli parempi, nyt tuloksella 4-1. Kausi on kuitenkin vasta alussa, joten tuloksia on turha liikaa tuijotella. Itsellä alkaa vasta kolmas viikko koko Kyykän organisaatiossa, joten omalta osalta viikonlopun päätavoite oli nauttia pitkästä aikaa pelaamisesta, ja siinä kyllä onnistuin.

Pelillisesti siis vielä on pientä hakemista, varmaankin itse kullakin, mutta kuten sanottua, pelkästään pelaamaan pääseminen ja siitä nauttiminen olivat itselle menneenä viikonloppuna tärkeämpää kuin itse lopputulos. Treenin kautta se tuloskin tulee aikanaan.

Edessä on taas normaali treeniviikko ja siihen päälle viimeiset kokeet syyslukukaudella, ja viikonloppuna taas kaksi peliä. Nauttikaa elämästä!

U2 feat. BB King - When Love Comes to Town

Tää menee niille jotka yksin kulkee

Täytyy myöntää, että ihailen yksilöurheilijoita. Nyt kun on taas viikon verran reenannut joukkueen kanssa, niin voi todeta, että itse en pystyisi vaihtamaan joukkueurhelua pois. Toki yksilöurheilussa on paljon etuja, mutta oma yli-itsekriittisyys tekisi varmaankin melko karmeaa jälkeä, kun tuloksista ainoa kunnia tai vastuu on itsellään. Joukkueessa hävitään yhdessä ja voitetaan yhdessä, ja ennen kaikkea harjoitellaan yhdessä.

Kaikkien koulupaineiden ja marraskuisen melankolian keskellä valoa tuovat joukkueharjoitukset, joissa väkisinkin unohtaa omat huolet ja murheet ainakin puoleksitoista tunniksi kerrallaan. Yksilöurheilussa voisin itse ainakin helposti kuvitella itseni tilanteeseen, jossa pyörittelisin päivän murheita harjoitusten lomassa, ja siinä menisi harjoittelun hyöty ja todennäköisesti kotiin lähtiessä ärsyttäisi vain enemmän kuin tullessa. Joukkueurheilussa ei itselleni tälläisiä tilanteita ole tullut kuin kerran, ja se olikin täysin erilainen tilanne.

Suomi on, kuten Eppu Normaali laulaa, Tuhansien murheellisten laulujen maa, ja marraskuu korostaa sitä ainakin omalla kohdallani vielä enemmän, jos mahdollista. Jalkapallo, kuten niin usein, pitää pään kasassa ja ajatukset oleellisissa asioissa, eli opiskelussa ja treenaamisessa. Rispektit yksilöurheilijoille, ootte te vaan kovaa porukkaa! Mutta kyllä tää joukkueurheilu on se mun juttu.

Niin ja loppuun vielä hyvää virallista miestenpäivää kaikille meille miehille, ja muuten vain miehekkäille!

Mä tiedän et sä snaijaat

Taukoa vielä ahdistavan pitkät kolme päivää jäljellä, mutta koska pakko oli päästä kirjoittelemaan, ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka itselleni on erittäin tärkeä niin jalkapalloilevana nuorena, kuin ihmisenä muutenkin. Nimittäin vanhemmista.

Vanhempien ylistämiseen on olemassa niin monia syitä, kuten nyt vaikka se, että ilman heitä minäkään en olisi täällä palloa potkimassa. Tämän suurista suurimman syyn lisäksi vanhemmat myös tukevat kaikessa mitä elämässäsi teet, oikaisevat jos olet kulkemassa vikaan, nostavat ylös vaikka väkisin kun itse et jaksa ja ottavat vastaan sen kaiken kuran, niin konkreettisen kuin verbaalisen.

Jalkapallon pelaaminen ilman vanhempieni tukea, niin rahallista kuin henkistä, ei olisi edes mahdollista, enkä tiedä, olisiko se niin mielekästäkään. Sillä vaikka itselleni hienoa on joukkue ja siinä olevat ihmiset, enkä pärjäisi ilman heitä, ja joukkueen kanssa koetut voitot ja tappiot jättävät elinikäisiä muistoja, ei silti mikään ole parempaa, kuin rankan pelin tai treenin jälkeen viettää laatuaikaa oman perheen kanssa, vaikka sitten vain televisiota katsellen tai seiniä tuijotellen.

Perheen merkitys unohtuu usein varsinkin nuorena, mutta silti mikään mitä elämässä saavutat ei ole mitään, jos sitä ei voi jakaa jonkun kanssa. Ja omista onnistumisista ei kukaan iloitse niin paljon kuin omat vanhemmat, et edes sinä itse.

Joukkueet ja pelikaverit tulee ja menee, mutta on yksi asia joka on ja pysyy, nimittäin oma perhe.

JVG feat. Nopsajalka - Faija

Lomaa pallosta - ei futiksesta

Keskiviikon karsintojen jälkeen otin ns. "omaalomaa" pallotreenistä vähäksi aikaa, eli siis siihen asti kun ensi kauden joukkue on selvillä. Eilen tulleiden tulosten perusteella paikkaa FC Lahti B:stä ei ensi kaudelle tullut, kuten olin jo etukäteen ounastellutkin. Käyttöön otetaan siis "plan B", ja eilen lähtikin sähköpostia FC Kuusysin B-junnujen joukkueenjohtajalle ja vastuuvalmentajalle, jossa kyselin, miten seuranvaihto tulisi hoitaa ja onko se ensinnäkin mahdollista.

Syysloma kuitenkin mennään vielä "vapaana agenttina", kun joukkueenjohdot pitävät lomaa siinä missä muutkin. Itsellä tietysti ensi kauden seura pyörii päässä lähes päivittäin, mutta sekin asia etenee omalla painolla eteenpäin, ja kun halua on pelata, niin uskon, että silloin siihen jossain annetaan mahdollisuuskin. Tällä hetkellä se mahdollisuus näyttäisi olevan FC Kuusysi, mutta kaikki ovet pidetään avoinna aina siihen asti, kun ensimmäiset joukkuereenit ensi kauden joukkueessa on pidetty.

Edessä on jokatapauksessa yksi tähän mennessä kovimmista ja haastavimmista kausista jalkapalloilullisesti, kun vastaan asettuu järjestään isompia, vanhempia ja kokeneempia pelaajia. Valmistautuminen tähän fyysiseen ja henkiseen koettelemukseen on kuitenkin jo aloitettu, ja kuten olen ennenkin maininnut, tarvitsen tavoitteita ja haastetta, jotta tämäkin laji pysyy mielekkäänä. Ja sitä on varmasti ensi kaudella tulossa, oli seura sitten mikä tahansa.

Syysloma tulee kuitenkin todella hyvään saumaan, niin jalkapalloilullisesti kuin koulun ja kaiken muunkin kannalta. Voimat alkoivat kieltämättä viimeisillä viikoilla olemaan hieman lopussa, ja viikon loma tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden akkujen lataamiseen. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin ensi viikolla lomaileva muistaa ottaa aikaa itselleen, rentoutumiseen ja läheisten kanssa ajan viettämiseen. Se on kuitenkin kaikista tärkeintä. Hyvää syyslomaa!

Kun kaikki kaunis katoaa

Nyt siis toinen viikko ns. "yksilöurheilijana" menossa, ja pikku hiljaa tästä alkaa löytämään jo hyviäkin puolia.

Omaa joukkuetta on edelleen massiivinen ikävä, ja päivät ovat tuntuneet oudoilta ilman niitä tuttuja naamoja. Kuitenkin eräs ystävä lähetti minulle viime torstai-iltana kuvan, jonka teksti noin karkeasti suomennettuna kuuluu seuraavasti: "Joskus hyvät asiat hajoavat, jotta paremmat asiat voivat pudota yhteen."

Kyseinen teksti antoi valtavasti voimaa, teksti sopii niin kovin moneen tilanteeseen elämässä, mutta myös vallitsevaan joukkuehapuiluun. Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin kiitos, autoit enemmän kuin uskotkaan.

Mutta tosiaan, hyviäkin puolia vallitsevasta tilanteesta on. Treeniaikataulut ja -sisällöt saa suunnitella itse, mistä olen pitänyt todella paljon. Aikaa on löytynyt paljon myös muulle elämälle, kun treenata on saanut oman elämänrytmin mukaan, mikä on ollut todella piristävää. Tiedä mistä sekin johtuu, mutta pikku hiljaa elämässä alkaa arvostamaan monia muitakin asioita kuin jalkapalloa, vaikkei jalkapallon arvostaminen kuitenkaan ole vähentynyt yhtään.

Kaiken myllerryksen keskellä, olen vähän väliä palauttanut mieleeni kaksi asiaa. Toinen on tuon aiemmin mainitun kuvan teksti, ja toinen on entisen valmentajani sanat, jotka hän lausui eräänä sunnuntai-iltapäivänä Mukkulan tekonurmella käydessämme läpi silloin vallitsevia olosuhteita, jotka eivät olleet erityisen kehuttavat. Hänen sanansa menivät kutakuinkin näin: "Niin...kaikesta huolimatta, jalkapallo on kuitenkin ehkä maailman hauskin vähäpätöinen asia, eikä sitä tule ottaa liian vakavasti, ja siinä on keskityttävä olennaiseen." Tätä seurasi kysymys, että tiedänkö mikä sitten on olennaista. Vastaus tähän oli yksinkertainen: "Pelaa jalkapalloa." Minulle tämä "oivallus" merkitsi suunnattomasti, ja sen olen yrittänyt muistaa arjen keskellä. Älä murehdi, pelaa futista. Tee sitä mitä rakastat.