Tears in heaven

Viimeiset viikot ovat olleet futisfanille yhtä juhlaa (jos et tiedä miksi, kannattaa lopettaa lukeminen tähän). Vaikka itselläni on MM-kisoista kovin ohut muistijälki, ensimmäiset kisat jotka kunnolla muistan ovat Saksan kisat 2006, niin uskallan väittää näitä ainakin oman aikani parhaiksi kisoiksi! (Vaikka se Espanja sieltä jatkosta putosikin.)

MM-kisojen lomassa saatiin ensimmäinen kevät B-junnuissa pakettiin kakkosen osalta jo reilu viikko sitten, ja ykkönenkin pelaa huomenna viimeisen sarjapelinsä. Sen jälkeen uskoakseni erittäinkin ansaitut ruokailut ja parin viikon huilijakso, tietenkin omatoimista unohtamatta. ;)

Kevät on ollut pelillisesti oikein onnistunut, ja paljon hyviä kokemuksia on saatu niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Paljon on tapahtunut, jälleen sekä kentällä että sen ulkopuolella, mutta paljon jää nälkää vielä syksynkin kierroksille.

Samaan aikaan parin lenkin ja toivottavasti usean aurinkoisen kentällä vietetyn tunnin lomassa omalla kohdalla on eräs toinenkin melkoisen tärkeä missio seuraaville viikoille ja kuukausille. Koko kauden vaivanneet selkävaivat pitäisi saada siihen kuntoon, että selällä voi ylipäätään syksyllä pelata. Isoja viikkoja eletään siis sekä omalla jalkapallotaipaleella kuin Brasiliassa MM-kisojen "tärkeiden" pelien alkaessa. Toivottavasti elokuun puolessa välissä molemmat, omatoimitreenaaminen ja MM-kisat ovat tarjonneet hyviä kokemuksia ja virtaa ja motivaatiota syksyn harmautta kohti kuljettaessa.

Kesäisiä säitä odotellessa aivan maagisen hyvää Ed Sheerania! Voilá!

Ed Sheeran - Even My Dad Does Sometimes

Running for better tomorrow

Pitkän hiljaisuuden jälkeen löytyi aihe, josta taas jakaa teille. Jalkapallokausi alkoi aiemmin tänään ansaitulla ja loppujen lopuksi melko helpollakin voitolla Futurasta, ja tästä on hyvä jatkaa kevätkierrosta eteenpäin.

Kevätkierros ei kuitenkaan ole tämän tekstin aihe, vaan haaste, joka odottaa toukokuun 10. päivänä Helsingissä. Nimittäin Helsinki City Run ja puolimaraton Run For Freedom -joukkueessa. Kyseinen ryhmä kerää rahaa lapsikaupan uhreille ja lisätietoja löytyy internetin ihmeellisestä maailmasta vaikka millä mitalla.

Puolimaraton on jotain, mitä en koskaan edes ajatellut tekeväni, ja nyt alle kuukauden päästä pitäisi olla kunnossa, jossa kyseisen matkan pääsisi edes maaliin asti. Kun tähän lisätään koulupaineet ja sarjakausi, onkin elämä taas melkoista tasapainottelua. Valitettavan usein tässä yhtälössä eniten kärsivät ne tärkeimmät, eli ystävät. Yritän kuitenkin joka suhteessa juosta kohti parempaa huomista, parempaa itseäni niin henkisesti kuin fyysisesti.

P.S. Jos toukokuun 10. jälkeen blogissa on hiljaista, tulkaa joku hakemaan pois Helsingin juoksupoluilta! Mukavaa kevättä!

Elämä vai elämäntapa

Urheilusta, tai ainakin liikunnasta kehotetaan tekemään elämäntapa. Mutta voiko urheilu olla vain elämäntapa, ilman että siitä tulee koko elämän keskiö?

Tavoitteellinen urheilu vaatii aina uhrauksia ja työtä, mutta pitääkö urheilun takia luopua esim. sosiaalisesta elämästä ja vapaa-ajasta? Vaikka omatoimisen harjoittelun merkitystä korostetaan jatkuvasti enemmän, mielestäni vähintään yhtä tärkeää on vapaa-ajan vietto ystävien kanssa jossain aivan muussa ympäristössä kuin harjoituskentillä, ja jopa unohtaen ajoittain koko lajinsa täysin. Ainakin voin omasta kokemuksesta sanoa sen parantavan psyykkistä terveyttäni ja toisaalta tuovan taas lisää motivaatiota ja avaavan uusia näkökulmia koko harjoitteluun, kun viettää aikaa välillä muidenkin kuin joukkuekaverien tai valmentajien kanssa.

Entäpä sitten ammattilaisurheilu? Työpäivä ei lopu pelkästään harjoituksiin tai urheilusuoritukseen, vaan koko ajan pitäisi huolehtia omasta ruokavaliosta, kunnosta ja henkisestä valmiudesta. Onko ammattilaisurheilu siis kokopäivätyötä ilman ylityölisiä?

Itselläni ainakin sopivan tasapainon jalkapallon ja muun elämän löytämiseksi vei vuosia, ja osittain se etsiminen jatkuu edelleen, mutta nyt olen jo oppinut, että sosiaalinen elämä ja eri ympäristöt eivät heikennä urheilua, vaan päinvastoin jopa parantavat, kuten mainitsin, psyykkistä terveyttä ja lisäävät motivaatiota.

Aktiivisen liikunnan sanotaan parantavan aikataulutuskykyä, ja sitä taitoa kannattaakin käyttää hyödyksi. Kantapään kautta olen oppinut, että elämänsä voi viettää keskittyen vain harjoitteluun ja oman lajin ympärillä pyörimiseen, mutta ajan myötä pään hajoamisen lisäksi lajista häviää hauskuus, mikä kuitenkin on suhteellisen oleellista harrastuksessa, saati sitten ammatissa. Tutkimusten mukaan yhä useampi nykynuori haluaa tehdä työtä, josta pitää ennemmin kuin työtä, josta saa vain hyvää palkkaa. Miksi urheilun siis pitäisi olla poikkeus?

Uusia ulottuvuuksia

Vaikka olen pelannut jalkapalloa jo rapiat 12 vuotta, ja paljon kaikkea on kokenut, niin tänä talvena olen oppinut nauttimaan jalkapallosta jollain uudella tavalla, jota en aiemmin ole vielä kokenut.

Taustaksi kerrottakoon sen verran, että seuravaihdon jälkeen peliaika on ollut melko vähissä, mikä tietysti aluksi söi motivaatiota, kun treenattua tuli, mutta kokoonpanoon ei yksinkertaisesti mahtunut. Eikä mahdu vieläkään, toistaiseksi. Toisaalta vaikka pelaamattomuus välillä ottaakin päähän enemmän kuin tässä julkisessa tekstissä uskaltaa edes kertoa, on se tuonut myös jollain tavalla uutta ulottuvuutta treenaamiseen ja kaikkeen oheisharjoitteluun. Kun pelaajalle kuitenkin kaikista palkitsevinta on lähtökohtaisesti pelaaminen, on keksittävä uusia tapoja motivoida itseään, silloin kun pelejä ei tule. Tässä kohtaa yksittäiset harjoitukset ovat nousseet aivan uuteen merkitykseen.

Vaikka koko ajan takaraivossa on ajatus siitä, että ykkösrinkiin pitäisi päästä, ja sen eteen tehdä töitä, on itselläni koko talvikauden ollut treeneissä hauskempaa kuin ehkä koskaan aiemmin. Pessimisti ei pety ja tyhmä ei masennu. Kun on voinut ajatella, että jos pelipaikka viikonlopun peliin tulee, se on melkoinen yllätys, tottakai positiivinen sellainen, mutta yllätys silti, on treeneistä pitänyt hakea sitä fiilistä, minkä normaalisti saa peleistä. Ja vaikka itse sanonkin, olen onnistunut siinä paremmin kuin olisin koskaan voinut uskoa. Jokaisesta pienestäkin onnistumisesta ja hyvin vedetystä treenistä saatu mielihyvä on ollut jotain, minkä olin jo unohtanut, kun aina keskityin saamaan itsestäni kaiken irti peleissä, jolloin suoritus- ja toisinaan myös keskittymistaso treeneissä oli jopa häpeällisen alhaalla.

Toinen muoto itseluottamuksen lisäämiseen on alkuvuodesta mukaan tullut salitreenaaminen. Ja tarkoituksena on todellakin ollut ensisijaisesti oman itseluottamuksen kohottaminen sen kautta, että tietää olevansa hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, sitten aikanaan kun se näytöpaikka kentällä tulee. Itseluottamus onkin ehkä suurempi kuin edes silloin, kun pelipaikka oli itsestäänselvyys. Uskoakseni se on näkynyt myös harjoituskentällä, ainakin se ikuinen pään sisällä oleva ääni, joka hokee "sä et oo tarpeeks hyvä" on pysynyt jopa huolestuttavan hiljaa.

Tälläkin kokemuksella on siis selvästi ollut tarkoitus, ja tiedän jo nyt sen kasvattaneen itseäni jalkapalloilijana ja ihmisenä. Työnteko jatkuu päivästä toiseen kohti tavoitetta, jonka tiedän voivani saavuttaa, kun siihen uskon itse, vaikka muut sanoisivat mitä. Kun dieselkone lähtee käyntiin, ei sitä pysäytä enää kukaan eikä mikään.

Tiedän, että moni painii samanlaisten ongelmien kanssa, kun peliaikaa ei tule tai tulokset eivät miellytä. Ainoa asia mitä voin sanoa on, että älkää luovuttako! Kova duuni palkitaan aina, AINA.

Every minute of the hour, don't think about the rest

Milloin tietää, että on tehnyt tarpeeksi? Milloin voi hyvillä mielin antaa itselleen luvan rentoutua ja levätä tietäen, että on tehnyt kaiken voitavansa saavuttaakseen jotain? Urheilukisoissa kuulee kovin usein ennen kilpailua, kuinka "nyt ollaan huippukunnossa ja valmiina". Mutta millä perusteella? Testitulosten? Vai onko kyseessä vain urheilijan tapa luoda itselleen paremmat henkiset lähtökohdat uskotellen, että on kovemmassa kunnossa kuin koskaan? Sillä eikö aina voi olla vähän parempi? Kehityshän lakkaa vasta, kun itse niin päättää.

Mutta mitä siihen kehitykseen tarvitaan? Aikaa, se on selvä. Tuloksia ei koskaan saavuteta yhdessä yössä. Ja työtä. Mutta kuinka paljon? Missä menee raja ahkeralla työnteolla ja ylikuormituksella, joka varsinkin urheilussa on varsin vakava ongelma.

Lääketieteellisten määritelmien mukaan (korjatkaa jos olen väärässä) tarkoittaa suunnilleen sitä, että elimistö on liian pitkän rankan treenijakson jäljiltä jatkuvassa rasitustilassa, eikä palaudu urheilusuorituksesta normaalilla vauhdilla, mikä lisää loukkaantumisriskiä ja heikentää tuloksia. Tila, jossa itse olen kerran ollut, enkä kyllä voi väittää sen olleen erityisen mukavaa. Ainoa toimiva lääke tässäkin lienee aika ja täydellinen lepo. Miten tämä tila sitten voidaan välttää, ja samalla silti kehittää itseään mahdollisimman tehokkaasti?

Huippu-urheilijat kertovat aina, kuinka he kuuntelevat omaa kehoaan ja tietävät, milloin ovat liian väsyneitä tai muuten puolikuntoisia. Kyseessä siis lienee varsin henkilökohtainen asia, joka jokaisen urheilijan ja liikkujan tulisi itse oppia.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, jos tekee riittävän kärsivällistä ja pitkäjänteistä työtä, muistaa tasapainottaa harjoittelun ja levon oikein, ei koskaan ole tehnyt "tarpeeksi". Koska sitten, kun olet saavuttanut haluamasi, esimerkiksi päässyt haluamaasi kuntoon tai lyönyt itsesi läpi haluamassassi joukkueessa, joudut silti edelleen ylläpitämään saavuttamaasi kuntoa, ja taistelemaan joukkueessa paikastasi. Urheilu ja liikunta ovat elämänmittaisia matkoja, eikä niillä ole olemassa maalia, vain välitavoitteita. Kun itsestään antaa kaikkensa, mitä se ikinä kullakin sillä hetkellä tarkoittaa, on oikealla tiellä.

Loppuun varsinainen klassikko, josta tämänkin pohdinnan inspiraatio kumpusi, eli Opuksen Life Is Life.

Opus - Life Is Life

Vuosi vaihtuu, mitä jäi?

Uusi vuosi otettiin vastaan muistaakseni ensimmäistä kertaa näin kaukana kotoa, Lapissa, Raattaman kylässä Vuontispirtillä. Onnistunut ja ikimuistoinen matka, ja loistava tapa aloittaa vuosi 2014.

Katsellessa vuotta 2013 taaksepäin aika moni asia on muuttunut. Niin ihmissuhteiden, jalkapallon ja koko elämän osalta. Jalkapallon saralla suurimmat muutokset varmasti ovat olleet B-junnuihin siirtyminen ja joukkueen vaihtaminen seitsemän vuoden historian jälkeen mustaoransseissa. Molempien suhteen sopeutuminen muutokseen alkaa olla tehty, ja vuoden vaihtuessa vasta täysi työ ja pelipaikan tavoittelu todella alkaa. Tutustumiskäynnit on nyt suoritettu, ja nyt aloitetaan armoton työnteko kevättä ja kesää varten.

Monella tapaa erilainen vuosi on myös tulossa. Peruskoulu loppuu, mikä tarkoittaa ensinnäkin taas yhden ison ajanjakson päättymistä ja suurten päätösten tekemistä tulevaisuuden suhteen. Innolla ja kauhulla odottaen...

Oikein hyvää uutta vuotta jokaiselle, toivottavasti löydätte etsimänne, saatte haluamanne ja iloitsette omastanne!

Sopuli, joka ei juossutkaan mereen

Joulun alla tuntuu, ettei juuri mikään ole pyhää. Se voittaa, kuka tekee eniten rahaa, eikä hyvästä yrityksestä saa bonuksia. Meille kerrotaan mitä kukin "tarvitsee", mihin kenenkin tulisi pyrkiä, ja silti mikään ei riitä. Itse ainakin sorrun jalkapallossa surullisenkin usein ajatusmaailmaan, jossa pitäisi koko ajan tehdä lisää ja paremmin, eikä jo saavutettu tunnu miltään, kun koko ajan pitäisi olla parempi. Sairausko? Ehkä.

Mikä sitten on tarpeeksi? Useimmat jalkapalloilijat masentuvat, kun lopettavat uransa. Mutta miksi? Joskus 1900-luvun loppupuolella jalkapalloa tehtiin vielä aidosti rakkaudesta lajiin ihan ammattilaistasolle asti. Nykyään tästäkin lajista on tehty vain yksi markkina-alue, jossa ihailluimmat pelaajat ovat ne, joilla on mageimmat hiukset tai uusimmat nappikset, eivät ne, jotka tekevät tuntikaupalla duunia ja pelaavat varmaotteisia pelejä illasta, ehkä jopa vuodesta toiseen. Mutta valittavatko nämä likaisen duunin raatajat? Eivät, koska he ovat sopuleita, jotka eivät juosseetkaan mereen. Futareita, joilla ei ole hintalappua kaulassa, vaan tekevät sitä mitä rakastavat koko sydämestään. Sellaisia, jollaiseksi itsekin haluaisin jonakin päivänä tulla.

Elämä tuntuu olevan vaan jatkuvaa kilpailua nykyään. Kaikilla osa-alueilla. Koko ajan pitäisi tehdä lisää, ostaa lisää ja kuluttaa lisää. Ja lopulta vain voittajat muistetaan, niin jalkapallossa kuin elämässäkin. Mutta kuka sitten on voittaja? Se kenellä on eniten rahaa? Eniten mainetta? Vai ehkä sittenkin se jannu, joka nauttii juuri siitä mitä tekee, pyrkii olemaan siinä niin hyvä kuin mahdollista, mutta silti nauttii tekemisestään ja siitä, että on päässyt niinkin pitkälle kuin sillä hetkellä on. Itse en todellakaan ole sellainen ihminen, vaikka siihen joskus pyrinkin. Mutta todella suuri hatunnosto niille, jotka yllä olevat kriteerit täyttävät. Juuri he ovat urheilun ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden tukipilareita, jotka tekevät sitä perusvarmaa duunia päivästä toiseen, eikä kukaan ylistä, mutta silti he eivät välitä, koska he tekevät sitä rakkaudesta, eivät maineesta ja kunniasta.

Joulun pyhiä kohti aiheeseen niin kovin hyvin sopivan biisin kautta, eli Jessie J:n ja B.o.B:n Price Tagin. Vaikka biisi käsittelee musabisnestä, valitettavan moni kohta täsmää niin moneen muuhunkin alaan. Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista. Tai pahempaa. Kuinka vain. Hyvää joulua silti!

Jessie J feat. B.o.B. - Price Tag