Uusia ulottuvuuksia

Vaikka olen pelannut jalkapalloa jo rapiat 12 vuotta, ja paljon kaikkea on kokenut, niin tänä talvena olen oppinut nauttimaan jalkapallosta jollain uudella tavalla, jota en aiemmin ole vielä kokenut.

Taustaksi kerrottakoon sen verran, että seuravaihdon jälkeen peliaika on ollut melko vähissä, mikä tietysti aluksi söi motivaatiota, kun treenattua tuli, mutta kokoonpanoon ei yksinkertaisesti mahtunut. Eikä mahdu vieläkään, toistaiseksi. Toisaalta vaikka pelaamattomuus välillä ottaakin päähän enemmän kuin tässä julkisessa tekstissä uskaltaa edes kertoa, on se tuonut myös jollain tavalla uutta ulottuvuutta treenaamiseen ja kaikkeen oheisharjoitteluun. Kun pelaajalle kuitenkin kaikista palkitsevinta on lähtökohtaisesti pelaaminen, on keksittävä uusia tapoja motivoida itseään, silloin kun pelejä ei tule. Tässä kohtaa yksittäiset harjoitukset ovat nousseet aivan uuteen merkitykseen.

Vaikka koko ajan takaraivossa on ajatus siitä, että ykkösrinkiin pitäisi päästä, ja sen eteen tehdä töitä, on itselläni koko talvikauden ollut treeneissä hauskempaa kuin ehkä koskaan aiemmin. Pessimisti ei pety ja tyhmä ei masennu. Kun on voinut ajatella, että jos pelipaikka viikonlopun peliin tulee, se on melkoinen yllätys, tottakai positiivinen sellainen, mutta yllätys silti, on treeneistä pitänyt hakea sitä fiilistä, minkä normaalisti saa peleistä. Ja vaikka itse sanonkin, olen onnistunut siinä paremmin kuin olisin koskaan voinut uskoa. Jokaisesta pienestäkin onnistumisesta ja hyvin vedetystä treenistä saatu mielihyvä on ollut jotain, minkä olin jo unohtanut, kun aina keskityin saamaan itsestäni kaiken irti peleissä, jolloin suoritus- ja toisinaan myös keskittymistaso treeneissä oli jopa häpeällisen alhaalla.

Toinen muoto itseluottamuksen lisäämiseen on alkuvuodesta mukaan tullut salitreenaaminen. Ja tarkoituksena on todellakin ollut ensisijaisesti oman itseluottamuksen kohottaminen sen kautta, että tietää olevansa hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, sitten aikanaan kun se näytöpaikka kentällä tulee. Itseluottamus onkin ehkä suurempi kuin edes silloin, kun pelipaikka oli itsestäänselvyys. Uskoakseni se on näkynyt myös harjoituskentällä, ainakin se ikuinen pään sisällä oleva ääni, joka hokee "sä et oo tarpeeks hyvä" on pysynyt jopa huolestuttavan hiljaa.

Tälläkin kokemuksella on siis selvästi ollut tarkoitus, ja tiedän jo nyt sen kasvattaneen itseäni jalkapalloilijana ja ihmisenä. Työnteko jatkuu päivästä toiseen kohti tavoitetta, jonka tiedän voivani saavuttaa, kun siihen uskon itse, vaikka muut sanoisivat mitä. Kun dieselkone lähtee käyntiin, ei sitä pysäytä enää kukaan eikä mikään.

Tiedän, että moni painii samanlaisten ongelmien kanssa, kun peliaikaa ei tule tai tulokset eivät miellytä. Ainoa asia mitä voin sanoa on, että älkää luovuttako! Kova duuni palkitaan aina, AINA.

Every minute of the hour, don't think about the rest

Milloin tietää, että on tehnyt tarpeeksi? Milloin voi hyvillä mielin antaa itselleen luvan rentoutua ja levätä tietäen, että on tehnyt kaiken voitavansa saavuttaakseen jotain? Urheilukisoissa kuulee kovin usein ennen kilpailua, kuinka "nyt ollaan huippukunnossa ja valmiina". Mutta millä perusteella? Testitulosten? Vai onko kyseessä vain urheilijan tapa luoda itselleen paremmat henkiset lähtökohdat uskotellen, että on kovemmassa kunnossa kuin koskaan? Sillä eikö aina voi olla vähän parempi? Kehityshän lakkaa vasta, kun itse niin päättää.

Mutta mitä siihen kehitykseen tarvitaan? Aikaa, se on selvä. Tuloksia ei koskaan saavuteta yhdessä yössä. Ja työtä. Mutta kuinka paljon? Missä menee raja ahkeralla työnteolla ja ylikuormituksella, joka varsinkin urheilussa on varsin vakava ongelma.

Lääketieteellisten määritelmien mukaan (korjatkaa jos olen väärässä) tarkoittaa suunnilleen sitä, että elimistö on liian pitkän rankan treenijakson jäljiltä jatkuvassa rasitustilassa, eikä palaudu urheilusuorituksesta normaalilla vauhdilla, mikä lisää loukkaantumisriskiä ja heikentää tuloksia. Tila, jossa itse olen kerran ollut, enkä kyllä voi väittää sen olleen erityisen mukavaa. Ainoa toimiva lääke tässäkin lienee aika ja täydellinen lepo. Miten tämä tila sitten voidaan välttää, ja samalla silti kehittää itseään mahdollisimman tehokkaasti?

Huippu-urheilijat kertovat aina, kuinka he kuuntelevat omaa kehoaan ja tietävät, milloin ovat liian väsyneitä tai muuten puolikuntoisia. Kyseessä siis lienee varsin henkilökohtainen asia, joka jokaisen urheilijan ja liikkujan tulisi itse oppia.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, jos tekee riittävän kärsivällistä ja pitkäjänteistä työtä, muistaa tasapainottaa harjoittelun ja levon oikein, ei koskaan ole tehnyt "tarpeeksi". Koska sitten, kun olet saavuttanut haluamasi, esimerkiksi päässyt haluamaasi kuntoon tai lyönyt itsesi läpi haluamassassi joukkueessa, joudut silti edelleen ylläpitämään saavuttamaasi kuntoa, ja taistelemaan joukkueessa paikastasi. Urheilu ja liikunta ovat elämänmittaisia matkoja, eikä niillä ole olemassa maalia, vain välitavoitteita. Kun itsestään antaa kaikkensa, mitä se ikinä kullakin sillä hetkellä tarkoittaa, on oikealla tiellä.

Loppuun varsinainen klassikko, josta tämänkin pohdinnan inspiraatio kumpusi, eli Opuksen Life Is Life.

Opus - Life Is Life

Vuosi vaihtuu, mitä jäi?

Uusi vuosi otettiin vastaan muistaakseni ensimmäistä kertaa näin kaukana kotoa, Lapissa, Raattaman kylässä Vuontispirtillä. Onnistunut ja ikimuistoinen matka, ja loistava tapa aloittaa vuosi 2014.

Katsellessa vuotta 2013 taaksepäin aika moni asia on muuttunut. Niin ihmissuhteiden, jalkapallon ja koko elämän osalta. Jalkapallon saralla suurimmat muutokset varmasti ovat olleet B-junnuihin siirtyminen ja joukkueen vaihtaminen seitsemän vuoden historian jälkeen mustaoransseissa. Molempien suhteen sopeutuminen muutokseen alkaa olla tehty, ja vuoden vaihtuessa vasta täysi työ ja pelipaikan tavoittelu todella alkaa. Tutustumiskäynnit on nyt suoritettu, ja nyt aloitetaan armoton työnteko kevättä ja kesää varten.

Monella tapaa erilainen vuosi on myös tulossa. Peruskoulu loppuu, mikä tarkoittaa ensinnäkin taas yhden ison ajanjakson päättymistä ja suurten päätösten tekemistä tulevaisuuden suhteen. Innolla ja kauhulla odottaen...

Oikein hyvää uutta vuotta jokaiselle, toivottavasti löydätte etsimänne, saatte haluamanne ja iloitsette omastanne!

Sopuli, joka ei juossutkaan mereen

Joulun alla tuntuu, ettei juuri mikään ole pyhää. Se voittaa, kuka tekee eniten rahaa, eikä hyvästä yrityksestä saa bonuksia. Meille kerrotaan mitä kukin "tarvitsee", mihin kenenkin tulisi pyrkiä, ja silti mikään ei riitä. Itse ainakin sorrun jalkapallossa surullisenkin usein ajatusmaailmaan, jossa pitäisi koko ajan tehdä lisää ja paremmin, eikä jo saavutettu tunnu miltään, kun koko ajan pitäisi olla parempi. Sairausko? Ehkä.

Mikä sitten on tarpeeksi? Useimmat jalkapalloilijat masentuvat, kun lopettavat uransa. Mutta miksi? Joskus 1900-luvun loppupuolella jalkapalloa tehtiin vielä aidosti rakkaudesta lajiin ihan ammattilaistasolle asti. Nykyään tästäkin lajista on tehty vain yksi markkina-alue, jossa ihailluimmat pelaajat ovat ne, joilla on mageimmat hiukset tai uusimmat nappikset, eivät ne, jotka tekevät tuntikaupalla duunia ja pelaavat varmaotteisia pelejä illasta, ehkä jopa vuodesta toiseen. Mutta valittavatko nämä likaisen duunin raatajat? Eivät, koska he ovat sopuleita, jotka eivät juosseetkaan mereen. Futareita, joilla ei ole hintalappua kaulassa, vaan tekevät sitä mitä rakastavat koko sydämestään. Sellaisia, jollaiseksi itsekin haluaisin jonakin päivänä tulla.

Elämä tuntuu olevan vaan jatkuvaa kilpailua nykyään. Kaikilla osa-alueilla. Koko ajan pitäisi tehdä lisää, ostaa lisää ja kuluttaa lisää. Ja lopulta vain voittajat muistetaan, niin jalkapallossa kuin elämässäkin. Mutta kuka sitten on voittaja? Se kenellä on eniten rahaa? Eniten mainetta? Vai ehkä sittenkin se jannu, joka nauttii juuri siitä mitä tekee, pyrkii olemaan siinä niin hyvä kuin mahdollista, mutta silti nauttii tekemisestään ja siitä, että on päässyt niinkin pitkälle kuin sillä hetkellä on. Itse en todellakaan ole sellainen ihminen, vaikka siihen joskus pyrinkin. Mutta todella suuri hatunnosto niille, jotka yllä olevat kriteerit täyttävät. Juuri he ovat urheilun ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden tukipilareita, jotka tekevät sitä perusvarmaa duunia päivästä toiseen, eikä kukaan ylistä, mutta silti he eivät välitä, koska he tekevät sitä rakkaudesta, eivät maineesta ja kunniasta.

Joulun pyhiä kohti aiheeseen niin kovin hyvin sopivan biisin kautta, eli Jessie J:n ja B.o.B:n Price Tagin. Vaikka biisi käsittelee musabisnestä, valitettavan moni kohta täsmää niin moneen muuhunkin alaan. Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista. Tai pahempaa. Kuinka vain. Hyvää joulua silti!

Jessie J feat. B.o.B. - Price Tag

Tuplaviikonloppu nro 2

Täytyy rehellisesti myöntää, että kun eilen illalla treeneissä ilmoitettiin kokoonpanot viikonlopun kahteen peliin ja tuli tieto, että itse olen mukana molemmissa, taisivat ensimmäiset sanat jotka huulilta karkasivat olla kirosanat pois karsittuna suunnilleen "Ei taas..". Sunnuntain jälkeen on yhteensä neljä peliä viikon sisällä, ja samalla noin 18 tuntia treenejä takana, täytyy myöntää että itsellä on vähän väsy. Kun samaan aikaan käynnissä on peruskoulun viimeisen vuoden yksi kovimmista rupeamista, on olo välillä ollut kuin haudasta nousseella.

Paras esimerkki tästä väsymyksestä taisi tulla torstaina koulun kuuluisella tanssiliikuntatunnilla, jossa puolessa välissä humppaa iski niin ilkeät krampit pohkeeseen, että piti hetkeksi lähteä nojailemaan seinään ja venyttämään. Aavistuksen koominen tilanne, mutta kuvastaa ehkä kropan kuntoa tällä hetkellä.

Tänään vietetty vapaailta on omalta osaltani ainakin täysin omistettu levolle ja kropan palauttelulle ja kasailulle, jotta huomenna itsestä saataisiin taas paras mahdollinen irti. Naatiskelun kautta, kuten Savossa sanotaan.

Huomenna vastassa siis Kyykän vuotta nuoremmat, ja sunnuntaina Mukkulan betonille saapuu RiPS. Antero Mertarannan sanoin, "Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa!" Futiksesta nauttien, ja toivoen, että kroppa pysyy mukana.

Viikonloppuja kaikille!

Back In Real Business

Viikonloppuna päästiin tekemään taas sitä, mistä jokainen urheilija oikeasti nauttii, eli kilpailemaan, vaikka vain kahden harjotuspelin muodossa. Lauantaina matkattiin Jokelaan JoKi:n vieraaksi, tai niin ainakin luultiin, mutta loppujen lopuksi taisi vastustajalta löytyä enemmän JäPS:n pelaajia. Oli miten oli, isäntäjoukkue oli lauantaina parempi lukemin 5-1. Kauden ensimmäisen pelin tahmeutta ehkä, vaikka loppua kohti pieniä välähdyksiä oikeasta suunnasta oli.

Sunnuntaina päästiin pelaamaan ensimmäinen peli omalla kotikentällä, tai ainakin yhdellä niistä, kun Mukkulan betoninurmelle saapui NJS. Myös NJS oli parempi, nyt tuloksella 4-1. Kausi on kuitenkin vasta alussa, joten tuloksia on turha liikaa tuijotella. Itsellä alkaa vasta kolmas viikko koko Kyykän organisaatiossa, joten omalta osalta viikonlopun päätavoite oli nauttia pitkästä aikaa pelaamisesta, ja siinä kyllä onnistuin.

Pelillisesti siis vielä on pientä hakemista, varmaankin itse kullakin, mutta kuten sanottua, pelkästään pelaamaan pääseminen ja siitä nauttiminen olivat itselle menneenä viikonloppuna tärkeämpää kuin itse lopputulos. Treenin kautta se tuloskin tulee aikanaan.

Edessä on taas normaali treeniviikko ja siihen päälle viimeiset kokeet syyslukukaudella, ja viikonloppuna taas kaksi peliä. Nauttikaa elämästä!

U2 feat. BB King - When Love Comes to Town

Tää menee niille jotka yksin kulkee

Täytyy myöntää, että ihailen yksilöurheilijoita. Nyt kun on taas viikon verran reenannut joukkueen kanssa, niin voi todeta, että itse en pystyisi vaihtamaan joukkueurhelua pois. Toki yksilöurheilussa on paljon etuja, mutta oma yli-itsekriittisyys tekisi varmaankin melko karmeaa jälkeä, kun tuloksista ainoa kunnia tai vastuu on itsellään. Joukkueessa hävitään yhdessä ja voitetaan yhdessä, ja ennen kaikkea harjoitellaan yhdessä.

Kaikkien koulupaineiden ja marraskuisen melankolian keskellä valoa tuovat joukkueharjoitukset, joissa väkisinkin unohtaa omat huolet ja murheet ainakin puoleksitoista tunniksi kerrallaan. Yksilöurheilussa voisin itse ainakin helposti kuvitella itseni tilanteeseen, jossa pyörittelisin päivän murheita harjoitusten lomassa, ja siinä menisi harjoittelun hyöty ja todennäköisesti kotiin lähtiessä ärsyttäisi vain enemmän kuin tullessa. Joukkueurheilussa ei itselleni tälläisiä tilanteita ole tullut kuin kerran, ja se olikin täysin erilainen tilanne.

Suomi on, kuten Eppu Normaali laulaa, Tuhansien murheellisten laulujen maa, ja marraskuu korostaa sitä ainakin omalla kohdallani vielä enemmän, jos mahdollista. Jalkapallo, kuten niin usein, pitää pään kasassa ja ajatukset oleellisissa asioissa, eli opiskelussa ja treenaamisessa. Rispektit yksilöurheilijoille, ootte te vaan kovaa porukkaa! Mutta kyllä tää joukkueurheilu on se mun juttu.

Niin ja loppuun vielä hyvää virallista miestenpäivää kaikille meille miehille, ja muuten vain miehekkäille!